Miksi Valitsimme Tämän

VMP: Kerro miksi valitsimme Sleater-Kinneyn.

Amileah Sutliff, Toimituspäällikkö, haastatteli bändiä VMP:lle: Ensinnäkin, se että Sleater-Kinneylä on uusi albumi, on mahtavaa. Viimeinen albumi oli yllätys, tämä albumi oli yllätys... hyvin kirjaimellisesti, he ovat ikoninen bändi. Joten kun kuulin, että meillä on mahdollisuus kuunnella uutta Sleater-Kinney-albumia — saati sitten että sitä tuottaisi St. Vincent — olin mukana ennen kuin olin edes kuullut sen. Ja sitten kuulin sen, ja olin vielä enemmän mukana; se on hieno levy.

Joten he julkaisevat suhteellisen harvoin? Kun kaikki on yllätys, kuinka usein he julkaisevat jotain?

Heidän bändin historiansa on ollut niin myrskyisä: välillä he ovat olleet yhdessä, välillä eivät. Viimeiset muutamat albumit, on ollut kuin, “Tämä on viimeinen Sleater-Kinney-albumi…” ja sitten ei olekaan. Se, että he ovat tehneet yhdessä musiikkia 20–25 vuotta, on hurjaa; tuosta et aina odota toista albumia. Jotain, mitä bändi todella korosti — ja jota en ollut ajatellut, ennen kuin mietin sitä — en keksi kolmea naista tuossa iässä, jotka vielä julkaisisivat levyjä, ja se on melko hullua. Luulen, että se oli yllätys kaikille, että kolme — on hullua kun täytyy sanoa ”ikääntyvät naiset”, koska he eivät ole, he ovat nuoria, mutta teollisuuden mielestä — ikääntyvät naiset julkaisevat sellaisen levyn. Yritin myös selvittää miksi tuntui siltä, että oli yllätys että näin oli, mutta se ei ole jotain, mitä näet usein.

Joten he ovat tehneet musiikkia niin kauan kuin olet elänyt. Sinä aikana, mitä heidän perintönsä on sinulle merkinnyt, kun ajatellaan kuinka heidän musiikkinsa on vaikuttanut elämääsi?

Luulen että [he ovat opettaneet] joitakin ensimmäisiä kohtaamisiani feminismin kanssa, siinä mielessä ettei se olekaan tällainen pelottava, akateeminen juttu. En kasvanut tietäen sitä: aloin kuunnella Sleater-Kinneytä myöhään lukiossa ja aloin sitten oppia noita asioita, kun pääsin yliopistoon: mitä tarkoittaa julkaista itse, mitä olivat ruohonjuuritason liikkeet, mitä on DIY-kulttuuri ja mistä se tuli. Tässä mielessä, heidän kuuntelemisensa antoi minulle kontekstia joillekin asioille, joita meidän ikäluokkamme nuoret tekevät järjestäytymisen parissa, ja mistä se tuli heidän musiikkinsa kautta. Luulen, että nuoresta iästä lähtien minua todella viehätti ajatus siitä, että he olivat osa jotain: [esimerkiksi,] he julkaisivat itse omaa zineään. Luulen, että näet sen paljon nyt, ja luulen että näet sen uudessa albumissa eri tavalla, mutta melkein musiikin ulkopuolella.

Riot Grrrl -liikkeen sisällä ihmiset ovat olleet hyvin kriittisiä liikettä kohtaan ja sen epäonnistumisia kohtaan. Luulen, että valkoisen feminismin sisällä he olivat joitain ensimmäisiä ihmisiä, jotka puhuivat niistä asioista siihen aikaan, mutta — enemmän kuin joissain muissa 90-luvun feminismin piireissä — he ovat olleet kriittisempiä jälkikäteen. Luulen, että tämä levy tekee erittäin mielenkiintoista työtä tarkastellessaan epäonnistumisia: monet tarinat ainakin abstraktisti viittaavat asioiden rappeutumiseen tai riittämättömyyteen. Luulen, että kun sinulla on se 20 vuoden poliittisesti perustuneen musiikin konteksti, mutta sitten teet sitä musiikkia tässä aikakaudessa, luulen, että on mielenkiintoista kun voit olla itse tietoinen siitä, mikä on pettänyt sinut.

Kuten jokainen hyvä liike, näet mitä hittoa siinä on vialla. Varsinkin kun olet etäämmällä alkuperäisestä kontekstista, josta tulit.

Joo, mutta luulen, että joskus, jostain syystä, kun sinulla on näitä nuoria ihmisiä, jotka ovat mukana liikkeessä, ja sitten he lähtevät ja tajuavat, että siinä oli puutteita, on häpeää siitä. Ja he eivät halua jatkaa taiteen tekemistä, he sanovat, “Oh, jätän sen nuorille.” Sleater-Kinney oli kuin, “Meillä on vielä ääni, meillä on alusta. Voimme katsoa taaksepäin ja nähdä missä tietyt asiat menivät pieleen.” Se on hienoa, kun voit tehdä sen sijaan, että ripustaisit takin naulaan, koska olit menestynyt silloin.

Kuka olisi heidän seuraaja nykyään? Onko heillä sellaisia? Jopa ryhmiä, jotka eivät tee täsmälleen samaa asiaa, mutta voitaisiin kanonisoida tähän linjaan kuuluviksi?

Tuntuu, että näet paljon vaikutusta pienemmillä, punky indie-bändeillä kuten Cherry Glazerr, FEELS, Hickeys, paljon kansainvälisiä tyttöpunk-bändejä… Voit kuulla sen heidän soundissaan, mutta luulen että on mielenkiintoista, että et välttämättä näe yhtenäistä liikettä kuten Riot Grrrl uudestaan. Tuntuu, että näet enemmän super-queer punkia — Sleater-Kinney oli queeriä myös — joten luulen, että Sleater-Kinney tasoitti tietä super-queer punkin tuomisessa valtavirtaan. Luulen että näet sitä edelleen tänä päivänä, ja sellaista DIY-etiikkaa muissa genreissä, jotka eivät välttämättä kuulosta heiltä. Painotuotteet, visuaaliset albumit... Tuntuu että se on ollut yleisempää.

Kun tiedämme, että julkaisemme tämän Kuukauden Levynä ennen kuin ihmiset voivat kuulla sen, miltä se kuulostaa?

Nautin siitä todella heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Luulen, että Sleater-Kinney tunnetaan, ihan siitä mistä he tulivat, DIY-soundistaan. Ei välttämättä heidän viimeisimmästä levystään, mutta ajattelet Dig Me Out ja punk-tyyliä, rosoista… jos ajattelet tätä albumia St. Vincentin tuottamana, se on ehdottomasti kiillotetumpi. Se on massiivisempi: Corin sanoi olleensa studiossa soittamassa timpaniaa. Se on vaihteleva, paljon uusia soundeja; se on uusi, se on erilainen. Useimmat heidän muut musiikkinsa… voit huutaa sitä, mutta se on melkein siinä, tiedät mitä tarkoitan? Tätä on helpompi laulaa mukana.

Toinen asia, joka iski minuun heti: se hidastuu paljon. Siellä on pari kappaletta, joita uskallan kutsua balladeiksi, eikä sitä näe Sleater-Kinneyltä paljon. Siinä on ehdottomasti enemmän herkempiä hetkiä kuin uskoisi.

Pakkaustiedot

Millainen pakkaus on?

Meillä on se punaisella vinyylillä, jossa on gatefold tip-on -tyylinen kansi. Kansi on todella siisti: se on kollaasi jokaisen bändin jäsenen kasvopalaseista. Suuri osa heidän kuvastaan keskittyy tähän pilkottuun ja uudelleen kokoonpantuun kuvastoon, mikä mielestäni on sopiva sen kanssa, mitä monet kappaleet yrittävät ilmaista. Ei välttämättä poliittisimmalla tavalla — se ei ole 'Woohoo! Trumpin ajan albumi!' — vaan vivahteikkaat henkilökohtaiset tarinat siitä, kun olet rikki, ja sinun täytyy katsoa asioita ja kirjaimellisesti koota ne uudelleen.

Olin todella kiinnostunut, kun he sanoivat olevansa levyn kannessa, varsinkin kun monet heistä puhuivat siitä, että he ovat ikääntyviä naisia. Myönnettäköön, ettei se ole perinteisimmässä mielessä, mutta he eivät ole olleet kannessa sitten Dig Me Out; he olivat ikäisiäni kun se albumi ilmestyi. Mielestäni on mielenkiintoista, että he päättivät mennä valokuvaamoreitin kautta tällä kertaa.