Viikon albumi: Toro Y Moin Boo Boo

Yksityiskohtainen kauhu, joka syötetään teille CNN-push-ilmoitusten kautta iPhonen lukitusnäytöllä, törmää kivuliasti omaan elämänne merkityksettömiin yksityiskohtiin, ja olette saanut tarpeeksenne. Yrittäessänne paeta, pidätte hengityksenne niin pitkään kuin mahdollista, ja näkönne kulmat alkavat tummua. Ennen kuin pyörtytte, horjutte kohti kaunista puuta, jonka alle haluaisitte maata – tammi, ehkä ginkgo? Maailma on teidän ostereitanne, eikä sillä oikeastaan ole väliä.

Silmänne avautuvat tuntien jälkeen, ja iloksenne lehdet on vaihdettu erilaisiin pastellinsävyihin, jotka näyttävät savulta, mutta eivät ole. Lattia, jolla makaatte, on sileä ja kova kuin marmorikivi, mutta näyttää ja tuoksuu sorbetilta. Tarttutte hiuksiinne ja löydätte, että ne on vaihdettu purukumin kiiltomerkiksi, ja kehenne on täytetty monivärisillä johtimilla, joita näitte lastena Game Boyn läpinäkyvän muovipinnan alla. Valkoiset patenttinaamioiset rullaluistimet ovat siellä, missä jalkojenne pitäisi olla, ja kun horjutte neonpyörille, ymmärrätte alkavanne painaa hyvin vähän. Luistitte ympäri huonetta, ja joku nauraa teille kuiskuttaen korvaanne, pureskellen sitä satunnaisesti – ette halua heidän lopettavan, eikä heillä ole aikomustakaan. Seiniä ei ole, mutta jos niitä olisi, ne olisi tehty 35mm-kelasta eri kehitys vaiheissa. Olette Boo Boo:n sisällä, Toro y Moi:n viidennessä studioalbumissa.

Tämä on se tyyppinen tila, jonka Chaz Bear (aikaisemmin Bundick) on rakentanut meille ryömimään sisään. Henkilökohtaisessa lausunnossaan, jonka Carpark Records, albumin levy-yhtiö, julkaisi, Bear mainitsee kaikki Frank Oceanista Travis Scottiin ja Gigi Masiniin inspiraationaan, pitäen heidän yhteistä nerouttaan ”huomioimisen tunteena tilasta, tai sen puutteesta”, ja toteaa: ”Päätin, että halusin tehdä pop-levyn mielessäni nämä ajatukset.” Ja hän teki sen; hän loi määrittelemättömän tilan. Ja haluatte tuntea, että liitätte sen sisällä ikuisesti. Uskokaa minua, tilasin parit rullaluistimia nopeasti, kun olin kuunnellut Boo Boo:ta neljä kertaa, täysin siitä, miten se sai minut tuntemaan.

Bear on taitavasti luonut tiloja siitä lähtien, kun hän pioneerina chillwave-musiikissa onnistui menestyksekkäästi mutta lyhyen aikaa 2000-luvun lopulla, mutta vapautuneena sen ennakkoluuloista – ja sen suuntauduttua pop- ja diskosoittoon – hän esittelee häpeilemättömästi allekirjoitustyyliään nostalgiaa ja silmiä avautuvan vapautta kaikkein tehokkaimmalla ja sopivimmalla tavalla vuodelle 2017. Albumi avautuu ”Mirage”-kappaleella, jossa Bear ulvoo säätelemättömien, ambienttien synnin kuplien päällä: ”Ayyyye haluan vain, että kaikilla on hauskaa! Oikeasti!” lupaus, jota hän toteuttaa 12 kappaleen ajan. Ne ovat täynnä pop-tyylisiä vokaaleja ja tarttuvia koukkuja koukkujen perään, karkeista muminoista ”Window”-kappaleessa pehmeisiin ambienttisiin hengähdyksiin ”Pavement” ja ”Don’t Try.”

Laajasta elektronisesta instrumentaalimuotoilusta ja ilmeisestä mieltymyksestä pastellipehmeään 80-luvun estetiikkaan on vain luonnollista, että Toro y Moi luo koukuttavan discopop-albumin. Bear saavutti osittain tämän uudistamisen edellisellä studioalbumillaan, vuoden 2015 What for?, joka osoitti, että hän kykenee paljon laajempaan äänenkirjoon kuin ”chillwave”-labeli häntä lokeroi. Mutta Boo Boo tekee selväksi, että Bear on löytänyt itseluottamusta ja hienostuneisuutta menestyä pop-musiikissa samalla huolettomalla tavalla, jolle hänet tunnetaan ja taitaa.

Leikkisästi, Toro y Moi:n lausunnossa oli mukana määritelmiä “Boo Boo”:sta, erityisesti:

boo­-boo [ˈbo͞obo͞o/]

substantiivi (mon. boo­boos) epämuodollinen

1. virhe. "Voisit tehdä suuren boo­boo, jos hyppäät minkään drastisiin johtopäätöksiin."
2. pieni vamma, kuten vaarallinen liikenneonnettomuus.

Ja vaikka tämä on tarkoituksella huvittava aliarviointi, se tuntuu tiivistävän albumin varsin hyvin. Riippumatta sisällöstä, aistillinen huolettomuus on todellakin se, mikä tekee ja yhdistää albumin, virkistävää näkökulmaa jopa meille ympäröiviin pimeämpiin asioihin. Toro y Moi:n maailmassa kaikki – ahdistukset ”Inside My Head”, kaipuu ”Girl Like You”, hölmö ja suurisuuntainen vertaus ”Mona Lisa” – ovat ohimeneviä tuulia. Tietenkin jotkut tuulet ovat lämpimämpiä, jäätävämpiä, voimakkaampia, mutta ne ovat kaikki tuulia ja ne ovat kaikki ohimeneviä. Jollain tavalla, vakavuuden puute yhdistettynä kevyisiin pop-aistiin luo täydellisen myrskyn kaiken tuntumiselle oikein. Tämä on juuri se ilmasto, johon haluatte ryömiä ja jäädä hetkeksi.