Stella Donnelly tutkii 'Flood' -kappaleen yksityiskohtia

Kuten nomadiset vesilinnut hänen tulevan albuminsa kannessa, Stella Donnelly on viettänyt viimeiset vuodet liikkeessä. Kasvavien esteiden — kuten rajarajoitusten, korkeiden vuokrahintojen ja mustanhomeen — myötä hän on kulkenut paikkojen, kuten Fremantlen, Williamsin, Guildertonin, Margaret Riverin ja Melbournen, läpi, pystymättä näkemään perhettään. Mutta kulkiessaan väkijoukoissa australialainen laulaja-lauluntekijä tuli uudelleen tietoiseksi suhteellisesta pienuudestaan; samalla hän mietti, kuinka paljon yksi ihminen kantaa sisällään.

Toisella albumillaan, Flood, Donnelly etsii vakaata maata epävarmuuden, halujen ja epämukavuuden aaltojen keskellä. Hänen lauluvignetit — hän kirjoitti alun perin yhteensä 43 — avaa albumin lukuisten henkilöiden ja näkökulmien kautta.

Kuten lintujen tarkkailussa, harrastuksessa, jonka hän löysi lukituksen aikana, Donnellyllä on tarkka silmä pienimmällekin yksityiskohdalle monimutkaisessa maisemassa. Tämä on ilmeistä useissa Flood-kappaleissa: mitä saattaa kuulostaa kehdon yksinkertaiselta, avautuu kun katsoo hieman tarkemmin sanoituksia.

Ulospäin söpö ”How Was Your Day?” — jonka tekee lämpimästä sävystään ja iloista tempoa sekä leikkisästä puhelaulustaan — paljastaa, sanoituksissaan, pariskunnan, joka välttelee vakavaa keskustelua; popmainen avaus ”Lungs” toistaa taustalla kummallista ”kuten lapsi”, juurruttaen kappaleen tapahtumat viattomuuden ja pienuuden muistutukseen. Lempeästi sormin naputeltu ”Morning Silence”, kansanmusiikkia muistuttavilla tupliraidoitettuilla vokaaleilla, voisi helposti olla pehmeä melodia, mutta tuo illuusio särkyy sanoituksilla: ”Joku tuli tänne levittämään raajojani / Ja jättämään kehoni kompromissitilanteeseen / Voiko olla totta, että olen todella täällä / En voinut auttaa meitä, en voinut pelastaa itseäni.”

Flood kamppailee loputtomasti nuoruuden kanssa, ja kuinka se sekä makeuttaa että terävöittää kokemuksia, lapsi olevan se pieni itsensä, jota kannamme. ”This Week” kulkee tuon ihastuksen ja sitten halveksunnan läpi nuorempaa itseään kohtaan. Hän miettii: ”Pukeudun kaikkiin helmiini, jotka tein viiden vuoden iässä / Lähetän sähköpostia lempibändilleni ja sanon hei... ja voin paremmin” vain päättää, ”Heitän pois kamat, jotka tein viidenä.” Kappaleessa ”Lungs”, edellä mainitun kaikun lisäksi, hän lisää, ”Olen lapsi, loppuelämäni.”

Sitten, tietenkin, on ”Morning Silence”: ”Onko se haihattelua haluta, että lapseni / Eivät koskaan herää ja kuule naisen huutavan?” Donnellyn kyky kuvata viattomuutta on joskus tuskallisen voimakasta tällaisilla kappaleilla, jotka viittaavat seksuaaliseen ja fyysiseen väkivaltaan, hänen oman työnsä innoittamana domestic violence -hyväntekeväisyysjärjestön lähettiläänä.

Olematta kykenevä kontrolloimaan sekä omaa kohtaloaan että lasten kohtaloa on pelottavaa (“Sama vanha taistelu käytiin tänään / Isoiso lapsenlapsi näkee saman”), ja ajatus nousee jälleen esiin ”Underwater”-kappaleessa, joka viittaa suoraan väkivaltaisiin suhteisiin: “Sanotaan, että yksi henkilö tarvitsee seitsemän yritystä päästäkseen pois siitä.” Donnellyn ääni on kulunut kappaleessa, ja se on hallitsevampaa kuin vähäinen piano, varovainen mutta varma ylistys eteenpäin menemiselle. Se on myös jäänyt hänen omiin kokemuksiinsa, koska hänet eristettiin perheestä (juuri kuten hyväksikäytetyt kumppanit usein ovat) — katso surumieliseen ”Oh mama, se pahenee... En ole koskaan oikeasti kotona.”

Juuri kuten kappaleen kertoja syyttää, ”Sä vedit verhon nuoruudestani”, Donnelly tekee saman koko Flood-albumin läpi. Mutta hänelle ”verhon raottaminen” on enemmänkin vilahdus. Hän ei koskaan paljasta liikaa, tarjoaa vain vähäisen vilauksen nilkoista pieneksi hetkeksi. Heti kun voi keskittyä yhteen ajatukseen — yhteen lintu — se on kadonnut parven saatossa.