Oneohtrix Point Neverin 'Age Of' on vääristynyt popmestariopetus

Viimeksi kun kuulimme Oneohtrix Point Neverista, kesän 2017 sykkeessä, avantgarde-mestari oli juuri julkaissut mahtavan levyn. Newyorkilaisen indie-rikostrillerin Good Time majesteettinen soundtrack poikkesi riittävästi edeltäjästään vuodelta 2015 Garden Of Delete, joka oli Cronenberg-tyylinen kehon kauhupala, toisin kuin mikään, mitä ennen tuli. Eksistentiaalinen tila näiden kahden levyn välillä tuntui pidemmältä kuin kalenteri ehdotti, muistuttaen jälleen, että Daniel Lopatinia ei yksinkertaisesti voida luokitella tai rajoittaa.

Suunnilleen vuosi aivojennälkiä täyttävän Good Time -albumin julkaisun jälkeen 0PN (Oneohtrix Point Never) palaa Age Of [Warp]-albumilla, joka tekee termistä sui generis tuntua suorastaan vaatimattomalta. Tämän maailmaa rakentavan levyn markkinoinnin aikana yksi avaintapahtuma oli joukko live-esityksiä nimellä MYRIAD, jotka tapahtuivat New Yorkin alati muuttuvassa ja valtavassa Park Avenue Armory tilassa. Osallistujat istuivat viihtyen, joskin hämmästyneinä, katselemassa sarjaa videoita, jotka kuvasivat rikkonaisia avatareja ja peruuttamattomasti vahingoittuneita rakenteita, kaikki peräisin virtuaalitodellisuuden kaatopaikalta ja säestettynä musiikkia muistuttavilla säävyillä. Lopatin ja hänen epänäinen joukko yrittivät tuoda eloa sävellyksille sillä hetkellä julkaisemattomalta albumilta.

Niin paljon performanssitaideinstallaatio kuin konsertti, MYRIAD kieltämättä säihkyi, mutta loi enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Mitä kirurgimaskeissa tanssivat karjapaimenettaret oikein symboloivat? Voiko joku selittää kattopalkkeihin ripustetut kaksi pyörivää möykkyä? Oliko Prurientin mikrofoni edes päällä? Jokin sanoo minulle, että perusteellinen ohjelmalehtisen lukeminen, joka oli jätetty tuolilleni, ei tarjoaisi tarpeeksi oivalluksia.

Tästä huolimatta, siitä on selkeä hyöty istua alas Age Of -levyn kanssa, joko kuulokkeiden kanssa tai sopivalla stereolla. Vaikka Armoryn täydentämä äänentoistojärjestelmä, Lopatinin uusimman ihmeen läheisyys on oma palkintonsa. Huolimatta taiteellisesta kaipuusta pauhata tätä surround-äänen mahtavasta laitteistosta, tämä genreä pilkkaava levy näyttää todellisen itsensä hiljaisemmissa nurkissaan. Bon Iver -fanit saattavat haluta luopua holoscenesteristä kuullessaan digitaalisista folk-pop-kappaleista “The Station” tai hypnoottisen singlen “Black Snow” maailmaansärkyvä:n R&B-varjon, jonka johtaa Lopatinin rakkauden täytteinen tietokoneääni. Vanhan Orbin tai mahdollisesti Orbitalin kappaleiden jälkihuiput liitelevät “Toys 2”:n laajuuden läpi, kun taas “Myriad.Industries” remiksaa jotain suoraan Kuningas Arthurin hovista Commodore 64:n kautta. (Prurient on nyt täysin selkeä kappaleessa “Warning,” muuten.) Näiden erilaisten vaikutteiden kautta alamme ymmärtää paremmin miestä musiikin takana.

Megamieli keskellämme, Lopatin yhdistää metafyysisen ja arkaaisen, videopelien saastan ja kauan sitten kadonneiden kulttuurien jäännökset. Suuri testamentti, Age Of ei tarvitse lainkaan merkitystä kääntymättömällä voidakseen arvostaa, ja sen moninaiset mysteerit takaavat lahjoja niille, jotka ovat valmiita makaamaan sen kanssa ja oppimaan.

Batuk: Kasi Royalty [Teka Music]

Johannesburgin kaupunginosien alkuperäisten kaksikko, Batuk vangitsee täydellisen, joskus melkein Baleaareihin kuuluvan energian Kasi Royalty -pitkäsoitollaan. Vokalisti Manteiga ja tuottaja Spoek Mathambo osoittavat olevansa hieno pari sekoittaessaan kaupunkinsa ja sen ulkopuolisten vaikutteiden todellisesti tyydyttäviksi kappaleiksi. Jazzy Afrobeatista kappaleessa “Babaloo” Soweton ylpeään “Nika Maphaan”, he käsittelevät liian monia tyylejä seuratakseen, mutta jotenkin pitävät asiat johdonmukaisina. Kwaito-harrastajat ja syvät garaasiharrastajat ryntäävät DJ-kopille kuullessaan “Deep Ocean Deepin”, biisin, joka ansaitsee tulla sisällytetyksi samaan laajaan kaanoniin kuin CeCe Penistonin “Finally” ja Crystal Watersin “Gypsy Woman.” Totta puhuen, Manteigalta puuttuu ensimmäisen sielukas rähinä, mutta hän korvaa sen jäällä viileydellä kuin jälkimmäinen. Sillä välin, Mathambo luo taitavasti tanssittavia pohjia kumppanilleen laulamisen ja rapin ally, huolellisesti rakennettuja musiikkitaustoja, kuten “The Recipe”, joiden yksityiskohdat avautuvat toistuvilla kuunteluilla.

Dasychira: Haptics [Blueberry]

Vaikka se ei olekaan ensimmäinen järjestyksessä, Arca avasi kiistatta kentän tietynlaiselle vasenkentän elektroniselle musiikille, jossa basso kulkee määrittelemättöllä maastolla. Pitäen tämän globaalin äänen eettisyyden usein alienilta tuntuvalla soundilla, Eteläafrikkalainen tuottaja ja nykyinen newyorkilainen Dasychira jatkaa tällä yhtä ällistyttävää ja vetoavaa lähestymistapaa. Välillä, Haptics:n monimutkainen ääni-kokoelma tulee esiin kuin se olisi sekavia signaaleja, kuten kappaleessa “Swing” maailmanlaajuinen lyömäsoittimien sekamelska tai “Aeon” elokuvallinen kosmisten pyörteiden. Keskellä kantta on lohikäärme-taapero-sekoitus, joka rajautuu kristallikaupan outouteen tai kirjanpään fantasia-osastoon. Onneksi hän tasapainottaa yliluonnolliset nörttiydensä toisinaan ihmiskunnan avulla. Haleek Maul kelluttaa kappaleella “Scalaris,” kun taas Malibun kuiskivasta monologista ja lauletuista mutinoista “Umbreon” on ankkuroitu. Vokaalisesta näkökulmasta katsottuna, Embaci tekee parhaiten, kantaen “Talons” -kappaleen post-post-post-junglismi.

Tomasa Del Real: Bellaca del Año [Nacional]

Luotettavaan dembow-riddimiin tukeutuva reggaeton on todistanut olevansa tanssilattioiden hallitsevana tyylilajina yhtä arvokas kuin house ja techno. Tämä diasporinen tyylilaji, joka ulottuu koko Latinalaisen Amerikan alueelle ja syöpyy syvälle Yhdysvaltojen singlelistoille, sisältää nyt niin monta muunnelmaa, että rytmi jää sen ainoaksi allekirjoitukseksi. Väittäen Chilen johtavaksi underground-neoperreo-praktiikoksi tällä hetkellä, Tomasa Del Real vetää kilpailijansa ohi tällä hypnoottisella latinxfuturistisella näkemyksellä. Puolen tunnin kestoisen Bellaca del Año albumin aikana, ääni johdattama levy kulkee vuoden tuoreimipien reggaeton-soundien läpi. DJ Blassin avustuksella, aggressiivinen pääsingle “Barre Con El Pelo” vapauttaa tanssilattian vapauden syvillä nyökkäyksillä dancehallin hedonistiseen historiaan, kun taas helpommin lähestyttävät biisit, kuten “Marcame” ja “Toto” Jamez Manuelin kanssa keventävät tahtia uhraamatta voimaa. Erilaiset M.I.A. tunnelmat purskahtavat “Báilame” kappaleelta ja heijastuvat “Perra Del Futuro” kappaleen säröilevässä lasissa.

Gábor Lázár: Unfold [Death Of Rave]

On jotain petollisen yksinkertaista tämän soolo-pitkäsoiton debyyttilevyn avauskappaleessa. Ehkä Yhdistyneen kuningaskunnan garagen ja Detroitin elektron yhdistelmä tekee siitä mukavan kuunnella. Mutta kun seuraava kappale “Elastic” käynnistyy, kaikkine sen kumimaisten liikkeiden ympärillä päälasereiden, ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Oltuaan jo itsensä alalle tuova yhteistyöstään Russell Haswellin ja Mark Fellin kanssa, Gábor Lázár paljastaa mieltymyksensä niihin AFX:n sukulaisiksi miellettyihin teknosoundeihin, joita kohdattiin aikanaan, kun Rephlex Records oli vielä olemassa. Näppärät beatit, rave-tikut ja bassosäikeet muodostavat tämän tulevaisuuden funk-keitoksen, josta euforiset rytminumerot “Repeater” ja “Squeeze” ovat esimerkkejä. Sijaitsien jossain minimalismin ja maksimalismin välillä, nämä kappaleet täyttävät suhteellisen suuren osan äänestä yllättävän niukalla instrumenttityökalupakilla. Underground Resistance -fanit ja sen Drexciyan puoli erityisesti pitäisivät “Overall” ja “Propel” kappaleiden ahdistuneesta varasto-tanssista.