Jimmy McGriffin groove-organ blues-jazz

Jimmy McGriff, vaikka hän esiintyi Blue Notelle uransa aikana, ei koskaan halunnut tulla pidetyksi jazzmuusikkona. Hän piti itseään aina blues-soittajana, joka jollain tavalla päätyi jazz-piireihin, taiteilijana, joka sai urut itkemään kuin Muddy sai kitaransa, mikä todennäköisesti selittää, miksi hänen musiikkinsa kuulosti enemmän M.G.:ltä kuin Milesin kvartetilta. Hän syntyi vuonna 1936 ja vietti kaksi vuotta poliisina ennen kuin meni Julliardiin opiskelemaan urkuja. McGriffin ensimmäinen suuri mahdollisuus tuli, kun trio, jota hän johti, sai tilaisuuden tehdä coverin Ray Charlesin instrumentaalista "I’ve Got A Woman", joka oli valtava hitti tuolloin. McGriffin versio on kevyt, melkein raiteiltaan ulos, ja esittelee rasvakauppatanssia, jota McGriff lopulta hiersi myöhemmillä albumeillaan.

Kun "I’ve Got A Woman" nousi vaatimattomaksi hitiksi, McGriff kutsuttiin nauhoittamaan seitsemän LP:tä Sue Recordsille, mukaan lukien ihastuttavan hauska joulualbumi nimeltä Christmas With McGriff.

McGriff nauhoitti Solid Statelle, Blue Notelle, Groove Merchantille ja muille vuosina 1966–1976, ja hän väitti useaan otteeseen aikeistaan jäädä eläkkeelle uruista kokonaan. Mutta vuonna 1970 hän astui studioon Capitolilla nauhoittamaan sitä, mitä pidetään hänen funkiimpana – ja jopa parhaana – albuminaan: Soul Sugar.

Soul Sugar, sen hieman vihjailevalla kannella, avautuu Andy Kim:n "Sugar Sugar" -versiona, sokerisena pop-kappaleena, joka ei juuri tarjoa "rytmiä". McGriffin versio muuttaa laulun sielujazz-pumppaukseksi, joka on kevyempi kuin höyhen. Muilla puolilla McGriff muuttaa Stevie Wonderin "Signed, Sealed, Delivered I’m Yours" tukevaksi raskaaksi kappaleeksi, ja Aretha Franklinin aliarvostetun "Spirit in the Dark" kirkkomusiikiksi. Sly Stonen "You’re The One" muuttuu matkakuvastolle sopivaksi musiikiksi.

Coverit ovat niin erottuvia – olisi vaikeaa olla varma, että jotkut niistä ovat edes covereita – että ne sulautuvat hyvin neljään alkuperäiseen, jotka on sisällytetty tänne. "Dig On It" ja "Bug Out" ovat sumuisia ja keinuvia funk-harjoituksia, joissa on runsaasti puhallinsoittimia ja McGriffin harhailevia käsiä. "The Now Thing" nojaa vahvasti julistaviin saksofonilinjastoihin ja puhallinsaleihin, samalla kun se antaa paljon tyhjää tilaa McGriffin kirkkaalle Hammond-uruille lentää. "New Volume" puolestaan ratsastaa bossa nova -rytmissä, kuulostaen savulta, joka leijuu hookahista New Yorkin yökerhossa vuonna 1970.

Soul Sugar olisi viimeinen albumi, jonka McGriff nauhoitti Capitolilla. Hän nauhoitti vielä kaksi albumia Blue Notelle (Black Pearl, live-albumi, on syytä etsiä) ja sitten nauhoitti yli 30 albumia vuosina 1970 ja hänen kuolemansa vuonna 2008 (mukaan lukien 11 Groove Merchantille ja 15 Milestone-tuotannolle). Yksikään niistä ei ole helposti luokiteltavissa – hän kallistuu enemmän bluesiin täällä, enemmän funkkiin täällä, enemmän jazziin siellä – mutta kaikki ne ovat osa hänen monipuolista katalogiaan. 60-luvulla työskenteli paljon sensaatiomaisia urkureita, mutta harvat heistä olivat funkimpia kuin Jimmy McGriff.