Katso melodiat: Janis: Pieni tyttö sininen

Netflixissä, Hulussa, HBO Go:ssa ja muilla alustoilla on käsittämättömän laaja valikoima musiikkielokuvia ja -dokumentteja. Mutta on vaikeaa sanoa, mitkä niistä todella ansaitsevat 100 minuutin katselun. Watch the Tunes auttaa sinua valitsemaan, mikä musiikkidokumentti on sen arvoinen, kun voit rentoutua Netflixin parissa joka viikonloppu. Tämän viikon julkaisu kattaa Janis: Little Girl Blue, joka on streamattavissa Netflixissä.

Kuten monet teistä, vietin hyvän osan viime viikosta ESPN:n mestarillisen viisiosaisen dokumentin O.J.: Made in America äärellä, ja tunsin itseni silti jollain lailla yllättynyt siitä, kuinka paljon tapahtumaan liittyvä kertomus oli minulle uutta ja koskettavaa. Olen tarpeeksi vanha muistaakseni, kuinka Bronco-pakeneen hidastuskuvat esitettiin live-uutisissa, ja muistan selvästi peruskoulun yhteiskuntaopin tunnin pysähtyvän, kun seurattiin päätöksen tuloa livenä. Luulin tuntevani tapauksen ja sen seuraukset melko hyvin kulttuurisen osmosin ansiosta, mutta olin hämmästynyt siitä, kuinka vähän oikeasti tiesin, ja kuinka kaikki se kumuloitunut tieto ja konteksti tuntui kuin isku vatsaonteloon. Löysin itseni yllättäen samasta tunteesta, kun Amy J. Bergin Janis: Little Girl Blue -dokumentti päättyi, joka on osa PBS:n American Masters -sarjaa. Luulit tuntevasi Janisin? Think again... ja se saattaa viedä palasen sydämestäsi.

Oma henkilökohtainen muistoni Janisista on, että hän oli feministi-ikoni, joka hallitsi seksuaalisuuttaan aikana, jolloin musiikkiteollisuus oli niin maskuliininen, että jopa väitetysti vapauden rakastavat hipit The Haightissa olivat jääräpäisesti patriarkaalisia. Kun toimittaja kysyi häneltä, miksei hänellä ole naisia bändissään, hän vastasi: 'En halua, että mitään tyttöjä on tielläni... Minulla on tarpeeksi kilpailua.' Hän esitti itseään röyhkeänä ja rohkeana naisena, joka voisi juottaa sinut pöydän alle, mutta tosiasiassa hän oli paljon insecurempi kuin lainausmerkit antaisivat ymmärtää. Häntä kiusattiin aknen ja poikamaisen ulkonäön vuoksi koko lapsuutensa, jopa ylivoimaisimman loukkauksen aikana, kun eräs veljeskunta äänesti häntä 'Kamalin mies kampuksella' aikana, jolloin hän opiskeli taidetta Texasin osavaltion yliopistossa. Tällaiset asiat jäävät mieleen, ja lapsuudenystävä kuvaa hänen reaktiotaan 'tuhoisaksi'. Ei mennyt kauaakaan, ennen kuin hän pakkasi autoharpinsa ja suuntasi San Franciscoon, jossa hän löysi paikkansa Grateful Deadin seurueessa.

Koko Joplinin valitettavan lyhyt ura on sisällytetty Little Girl Blue -elokuvaan, mukaan lukien Big Brother & The Holding Co.:n perustaminen ja lopullinen hajoaminen, hänen soolouransa sekä ne transcendentit hetket Monterey Pop Festivalilla ja Woodstockissa, mutta todellinen syy lisätä tämä katselulistallesi on saada käsitys siitä, kuinka surullinen hänen elämänsä oli lavan ulkopuolella ja kuinka pitkälle juuret ulottuivat hänen alkuperäänsä. Fame ja onni eivät voi suojella sinua ihmisiltä, jotka kutsuivat sinua nimillä lapsena, ja elokuvassa tulee tunteellinen huippukohta, kun Janis palaa kotiin kymmenvuotiseen lukioluokkansa tapaamiseen. Hän on pukeutunut hullun värisiin boa-huiveihin ja helmiin, ikään kuin sanoakseen: 'Ha! Perhana teille, olen kuuluisa!' mutta hän menettää pohjan jüntäessään, kun toimittaja kysyy häneltä, kävikö hän tanssiaisissa, johon Janis vastaa 'Uh, en käynyt lukion tanssiaisissa.' Hänen uskomattoman kömpelö jatkokysymyksensä 'Sinua kysyttiin, eikö niin?' (vähän kova jätkä) saa aikaan ujo 'Ei, minua ei kysytty.' Se ei ole jokin ansa journalismissa, mutta voit käytännössä nähdä siinä hetkessä, kun Janis tajuaa, että hän on kaukana Port Arthurin, Texasin raskaista taakoista.

Janis Joplin kuoli heroiniyliannostukseen kaksikymmentäseitsemän vuotiaana, yksin hotellihuoneessa. Kun hänen ystävänsä Dick Cavett kysyi häneltä ennen hänen kuolemaansa, käytikö hän vielä heroiinia, hän oli vastannut: 'Kenelle se merkitsisi?' Tuskin on tarpeen sanoa, Little Girl Blue on raskaampi elokuva kuin odotin, mutta se ansaitsee kaiken sydänsurun, jota se aiheuttaa, eikä koskaan ylitä melodramaattisuuden rajaa. Jos olet edes hiukan utelias naista kohtaan, joka loi radiohittejä kuten “Piece of My Heart”, “Me And Bobby McGee” tai “Mercedes Benz”, en osaa kuvitella parempaa johdatusta siihen, mikä sai hänet liikkeelle, vaikka se olikin todella surullista.