Jenny Hvalin itseanalyysi ja eloton

Jenny Hvalin katalogi pursuaa monimutkaisista filosofisista — joskus akateemisiltakin — pohdinnoista, havainnoista ja kysymyksistä, jotka liittyvät moniin yhteiskunnallisiin vaikutteisiin: kapitalismi, sukupuoli, omistus, kehon olemus, itsehoito. Taiteilijana hänellä on kyky kysyä sujuvasti suhteista eri ulkoisten voimien välillä, jotka muovaavat yhteisiä ja yksilöllisiä kokemuksiamme. Hänet tunnetaan voimakkaista sanoituksistaan, jotka vaihtelevat arvaamattomasti laajoista ja outoista ideoista hyper-spesifisiin yksityiskohtiin, jotka joustavasti yhdistyvät yhteisen käsitteen ympärille.

Vuoden 2016 Blood Bitch -albumilla hän tutki alistamista ja kehorokkia hahmojen kuten vampyyrien, kuvastojen kuten arkkujen ja merkittävien lauseiden kuten "pehmeä peniskivimusiikki" kautta. Vuoden 2018 EP:llään hän teki yhteistyötä jazz-muusikoiden kanssa ja käytti improvisaatiota ja toistoa herättääkseen ja tutkiakseen alitajuntaa. Vaikka hänen aikaisemmassa tuotannossaan ei olekaan kaikkia selkeästi "käsitemusiikkia", Hval vetäytyy selvästi yhdisteleviin teemoihin sitomaan kappalekokoelmansa yhteen.

Hänen viimeisin äänitteensä ja debyyttinsä 4AD:llä, Classic Objects, on hänen kaikkein keskittynein teoksensa, ehkä koska sen sisältö on suurelta osin itse tuotettua. Pandemia pakotti taiteilijat, kuten hänet, muuttamaan elämäntapaansa, ja Hval suuntaa katseensa sisäänpäin, hänen työnsä on nyt introspektiivisempaa ja henkilökohtaisempaa kuin koskaan ennen.

"Vuonna 2020, kuten kaikki muutkin, olin vain yksityinen ihminen," Hval sanoi levyn julkaisussa. "Mikään taiteilija ei saanut esiintyä. Olin vähentynyt 'vain minä' -tilaan."

Levy puolestaan löytää Hvalin kyseenalaistaen identiteettiään — erityisesti, mutta ei rajoittuen, hänen rooliinsa taiteilijana ja hänen suhteeseensa taiteeseensa. Erityisesti korvakuuntelun tukema ”American Coffee” tuo esiin sarjan yksityiskohtia hänen elämäntarinastaan, hän pohtii, kuinka hänen elämänsä olisi saattanut olla erilainen, jos hän olisi käynyt taidekoulua, muistelee, että hänellä oli virtsatietulehdus katsoessaan La Passion de Jeanne d'Arc, kertoo, että hänelle tulee paniikki, kun hän istuu auton ratissa. ”Olen vannonut ajavani taas tänä vuonna / Minua opetettiin kuinka, mutta en koskaan opettanut itseäni uskomaan / Tai juoksemaan, tai kokkaamaan, tai välittämään, tai edes rakastamaan,” hän laulaa. Laulut eivät pyri tekemään suuria lausuntoja asioiden tilasta, vaan pikemminkin esittävät rehellistä ääntä siitä, kuinka joku tutkii omaa sisäistä maailmaansa, miettien, mitä “vain minä” voisi oikeastaan tarkoittaa. Kappaleessa “Year of Love” hän ivaa äskettäin solmittua avioliittoaan: “Rakkauden vuonna tein sopimuksen patriarkaatin kanssa.”

Lehdistötiedotteessa albumista viitataan Classic Objects -albumiin hänen “versionaan pop-albumista,” ja vaikka se kuulostaisi häiritsevältä minkä tahansa vuosikymmenen Top 10 pop -listalla, siinä on genren esteettisiä ominaisuuksia, kuten keveys ja kuultava kimallus. Aikaisemman työnsä kontekstissa hänen välttelevä sopraanonsa voisi ottaa jäätävän ja kummitusmaisen laadun. Mutta ”Jupiterin” sumuisen kitaran ja ”Freedomin” kevyen harpun sekä ”Cemetery of Splendourin” kirkkaiden rytmien uumenissa se voi herättää enemmän jalkautunutta, selkeämpää Elizabeth Fraseria, Björkiä ja muita falsettoa rakastavia, vasemmistosiionisia pop-ikoneita. Jopa jos sen luokittelu "popiksi" on hämärää, Hvalin henkilökohtainen haavoittuvuus ja äänellinen kimallus Classic Objects -albumilla sopii hänelle, ja tuloksena on leikkisä, mutta jatkuvasti ajatuksia herättävä kuuntelu.