Viikon albumi: Allison Crutchfieldin Tourist In This Town

Rakkaus edellyttää riskin ottamista menetyksen mahdollisuudesta. Se on investointi, joka myydään aina alhaisempaan hintaan kuin sen arvo oli. Ihmissuhteet tarkoittavat juurten sijoittamista toiseen ihmiseen, mutta niiden päättyessä juuria ei yksinkertaisesti vedetä sujuvasti pois. Sen sijaan sisääntulokohdat katkaistaan suoraan; päät jäävät toiseen ihmiseen, ja sinulle jää vain särkiyneet juuret, jotka ovat pahasti vaurioituneet. Erosta puhutun tyhjyyden syynä ei ole se, että toinen henkilö ei enää ole läsnä, vaan se, mitä itsestäsi olet menettänyt. Sinussa ovat heidän juurensa – ne eivät mene minnekään. Mutta omat juuresi? Niiden kasvu vie aikaa, eikä ne silloinkaan kasva takaisin ihan samanlaisina.

Allison Crutchfield tutkii romanttisen eron seurauksia vaikuttavalla debyyttisooloalbumillaan Tourist In This Town, joka on valtavan ilmaisuvoimainen kokoelma ja säilyttää hänen aiemman työnsä virheettömän laulunkirjoitustaidon suurissa P.S. Eliotissa ja Swearin'issa, mutta äänimaailmaltaan se kattaa täysin eri alueen. Unirockin ja autotallipopin osiossa keskellä Crutchfield vangitsee yllättävän ja kimaltelevan yksityiskohtaisesti prosessin, jossa opitaan tulemaan kokonaiseksi samalla kun surraan sitä, mitä jätettiin toiseensa ja mitä toinen jätti jälkeensä. Näissä kappaleissa on täynnä heijastuksia pienistä päivittäisistä tunteista, jotka painavat valtavasti eron jälkiseurauksissa, ja ne keskittyvät siihen, mikä on välittömästi saavutettavissa vaikka katse onkin yli horisontin.

Albumin ei-lineaarinen kertomus – Crutchfieldin näkökulma on omaelämäkerrallisempi kuin hänen aiemmassa laulunkirjoituksessaan – kirjoo syvällisen emotionaalisten polkujen tilkkutäkin, joka lopulta valaisee hänen matkaansa karistaa jäljellä olevia kiintymyksiä. Hän käyttää musiikkia ensisijaisesti sanoitusten kehystämiseen, ja useat kappaleet pidetään pelkistettyinä, jotta tarinankerronta pysyy keskipisteessä. Crutchfield hallitsee kärsivällistä seesteisyyttä, joka sallii hänen kuvata menneisyyttään ilman, että se hajoaa kappaleiksi, jokainen sana osuu täysin ehjänä, kokonaisena vaikutelmissaan ja rikkana määritelmänään. “Kun valo, jonka kerran näimme toisissamme, välkkyy ja himmenee/ Kun meistä kahdesta tulee yksi täysin eri tavoin,” Crutchfield laulaa kuin aloittaen hautajaispalveluksen, hänen äänensä on tasainen hyväksynnässä, kunnioittava surussa. “Rakkautemme on kiistaton/ Rakkautemme on täällä kuolemaan.”

“Broad Daylight” antaa näille pohdinnoille runsaasti tilaa Crutchfieldin ääntä kuulua, hänen sanansa artikuloidaan läpäisemättömästi. Silti virheetön haavoittuvuus osoittautuu kestämättömäksi, ja puolivälissä lattia antaa periksi musertavalle rumpusäröilylle. Crutchfieldin rakenne hetkeksi murtuu, kuten myös hänen ehdottomuutensa. “Se ei ole mustavalkoista/ Se on harmaata,” hän jylisee, ennen kuin menee hyökkäykseen: “Nyt kun se on tapahtunut, sanot sen olleen väistämätöntä/ Ja nyt kun olemme täällä, sanot tämän olevan omaksi hyväksi/ Ja minä, minun pitäisi pitää huolta itsestäni/ Mennä ulos ja tappaa joitakin muistoja.”

Mutta tietenkään se ei ole koskaan niin helppoa, ja nuo muistot tulevat vainoamaan Crutchfieldiä riippumatta siitä, minne hän kääntyy paetakseen niitä. “En voi nauttia Pariisista, koska en voi päästä eroon sinusta,” hän kinaa, kadoten vieraaseen ympäristöön, jota ympäröivät tutut tunteet. Kaksi haamua, sahaten soivat soinnut jotka muodostavat suurimman osan “Sightseeingista” kohoavat ja lipuvat kuten Crutchfieldin varmuus erossaan. “Olen niin narsistinen että haluan sinun olevan pakkomielteinen minusta,” hän resignoi, mutta se ei tarkoita sitä, että hän olisi pahoillaan. Hän vahvistaa, että “Haluan mitä haluan,” eikä ole yksinkertaisempaa tai suurempaa totuutta muistettavana, kun retrospektiivinen epäilyksesi saattaisi saada sinut kyseenalaistamaan omien tunteidesi pätevyyttä. Tourist on teräshäkkiottelu itsearvonsa määräämisen oikeudesta. “Asiat, joita ennen vihasit minussa, ovat kaikki korostuneet nyt/ Mutta rakastan itseäni, tai opettelen miten.”

Eroaminen tarkoittaa sitä, että määritellään uudelleen konteksti, jossa joku kerran tunnettiin – laskelmoitu askel taakse, riisuminen aseista kylmän sodan aikana. Lopulta et voi siirtyä eteenpäin ennen kuin alat rakastaa jotakuta muuta enemmän; löydä uusi maaperä hautaamaan itsesi siihen. Mutta kunnes siis viimeinen koti, jossa asuit ennen kuin lähdit takaisin tielle, pysyy aina kipeänä muistona siitä, mitä jätit taaksesi lähteäksesi minne ikinä päätitkin mennä. Ja kuinka voisit koskaan rakastaa jotakuta enemmän kuin asemiestä, jonka kanssa jaat sängyn, sitä, joka välittää niin paljon itkeäkseen kehosi yli, kun he tuhoavat sen? Et voi ennen kuin joku uusi pitää sydäntäsi panttivankina mutta arvostaa sitä kalliina. Polku, jonka Crutchfield ottaa Tourist-albumilla, ei koskaan aivan saavuta tuota ratkaisua, mutta viittaa siihen, että ainakin hänellä on sydämensä jälleen lujasti omissa käsissään.